Missä minä olen?

Salin ulkopuolellakin on elämää, uskottekos? On houkutuksia kioskeilla, päätöksiä kauppareissuilla, karuja lukuja vaa’alla, verikoetulosten pelkoa. Minne minä mahdun?

Minä olen kaiken tuon ja liikakilojeni alla jossakin eksyksissä. Kauneusihanteille annan piupaut, kulmakarvat on nyppimättä enkä meikkaa ellei ole pakko – silloinkin isompia juhlia varten vain vähän puuteria ja hyvänä päivänä myös ripsiväriä. Kengännumeroni on 43-44 ja lesti leveä, mitkään naisten kengät eivät mahdu, paitsi yhdet erikoiskenkäkaupan tavissandaalit jotka ajavat kaikkien juhlakenkien virkaa. Mikään hame tai mekko ei ole alle nilkkapituinen eikä vakikäytössä. Minun ei ole hyvä olla vaatteissa joissa kuuluisi näyttää hyvältä ja olla naisellinen. 

Kumma kyllä, en haaveile istuvista kotelomekoista, omankokoisista korkkareista tai hyvästä meikkaustaidosta. Muutaman kerran ammattilaisen meikkaamana olen tuntenut itseni naamioiduksi, ehostetuksi näyttämään paremmalta kuin miltä naamani oikeasti näyttää. Ainoa myönnytys ja mielihyvää tuottava kaunistautumiskeino on hiusteni värjäys. Minulla on pitkät ja paksut hiukset joita värjään kampaajalla kirkkaanpunaisiksi. Kuulen hiuksistani useasti kehuja ja se tuntuu kivalta.  

Pohdin miltä tuntuisi kuulla kehuja hoikasta ulkonäöstä. “Vautsi, oletpa linjakas kun olet laihtunut.” “Sinulla on tiukka ja hyvännäköinen peffa.” “Näytät noissa vaatteissa tosi seksikkäältä.” Minusta tuntuu etten halua kuulla tuollaisia kehuja. Vaikken pitänyt siitäkään kun vuosia sitten sain kuulla olevani homssuisesti pukeutuva läski, en usko pitäväni siitäkään että yhtäkkiä ulkonäköni herättää ihastelua samoissa ihmisissä jotka eivät ole ihastelleet minua lihavanakaan. Yhtäkkiä olenkin huomionosoitusten arvoinen ja näytän hyvältä. Silti nyt lihavana ollessani en ole tyytyväinen tähänkään.

Miten moni nainen tunteekaan itsensä liian lihavaksi tai laihaksi, tai saa kuulla olevansa jompaakumpaa. Tai sitten vaatteet eivät kelpaa, ei osaa meikata, hampaat eivät ole suorat ja hymy kaunis, rinnat ovat vääränkokoiset. En halua astua tähän maailmaan laihtumisen myötä. Läskeillä ei ole niin paljoa väliä kun mahamakkarat, leveä perse ja kaksoisleuka ovat anteeksiantamattomia. Näin on turvallista olla. 

Kipeä selkä, raskas olo, yöllinen kuorsaus, riskit lihavuuden aiheuttamille sairauksille ja heikko kunto ovat minun syyni laihtua. Haluan sijoittaa tulevaisuuteeni pääsemällä parempaan kuntoon. En tiedä olenko valmis astumaan muuttuvan ulkonäön muuttamaan maailmaan.

Categories: Uncategorized | 1 Comment

Training getting personal

Torstaina tapasin sitten sen personal trainerin. Tai pt, kuten ne salin respassa niitä kutsuu. Kyseessä oli Ken-nukkeäijän näköinen superkuntoinen kaveri, enintään kolmissakymmenissä. Hän oli kuitenkin kohteliaan asiallinen, kuunteli huonon selkäni aiheuttamat esteet tietyille laitteille ja liikkeille ja – niin. Laittoi minut hommiin. 

Mitä pelkäsin sen olevan: Hän lisää laitteisiin vastusta sinne rajoille että jaksanko hievahtaakaan ja yllyttää laite toisensa perään tekemään kymmenen väkipakkoista revitystä ja vielä pari päälle, pistää lankuttamaan viisi minuuttia, teettää askelkyykkyjä 20 kilon levypaino sylissä ja juoksuttaa matolla sydänkohtaukseen asti. Väleihin voivotellaan heikkoa lihaskuntoa ja tuputetaan proteiinidieettivinkkejä.

Mitä se sitten olikin: Pyysin itse saada vetotaljaan reippaasti lisää vastusta, sain hyväksyvää myöntelyä tyylipuhtaista kyykyistä (joita olen aiemmin harjoitellut fysioterapeutin kanssa), nostelin käsipainoja tasapainotyynyn päällä, opin tekemään oman kehoni painolla erilaisia liikkeitä vetoliinoilla ja jumppapallolla ja lopuksi sain puristettua hänestä pihalle myönnytyksen etten ole täysin toivoton tapaus.

En tiedä mikä kumma minuun meni, mutta suostuin ottamaan häneltä kaksi tunnin treenikertaa joilla katsotaan voimatreeniohjelma ja yläkropan tukilihasohjelma. Olo ei ollut kovin euforinen kotiin päästyä ja etureidet olivat seuraavana päivänä muusia, mutta suoriuduin siitä arvokkuuteni säilyttäen. Tyyppi keskittyy pelkkään treenin vetämiseen, on suhteellisen niukkapuheinen ja käyttäytyy viileän rauhallisesti. 

Kuten läskin ulkonäkö voi pettää ja kaksoisleuan alla onkin ihan oikea, täysiälyinen ihminen, myös Ken-nukkeäijän sisältä voi löytää ihan fiksun personal trainerin. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa ei niin pientä kulkijaa.

Categories: Uncategorized | Leave a comment

Askel ja pysähdys kerrallaan

Jos luulitte tämän projektin olevan helppo kun sen on potkaissut alkuun, olette väärässä. Vaikka treenaamisen aloittaminen on tuntunut hienolta ja perjantaina tuli uitua vielä kilometrikin, oli viikonloppu toista maata. Roolipeli-iltaa varten perjantaiksi tuli leivottua korvapuusteja, niiden lisäksi siellä tuli syötyä kakkua. Lauantaina kävin omaisten kanssa teatterissa, mitä varten hommattiin karkkia ja jälkikäteen käytiin ravintolassa syömässä. En sentään ottanut siellä enää jälkkäriä. Miehellä oli myös kotona lauantaina roolipelipäivä ja kakut ja karkit olivat sielläkin läsnä.

Vanhasta luopuminen ja vaihteen kääntäminen uuteen suuntaan ei ole itsestäänselvää. Houkutukset ovat liian suuria ja niihin sortuu kun vastapainona tuntuu olevan niistä luopuminen ja ilman jääminen. Se on täysin joko tai, herkuttelen olan takaa tai piiskaan itseäni pitämään näpit irti herkkupöydän antimista. Missä on kultainen keskitie? Täytyisi pystyä sallimaan itselleen sen yhden pullan tai pari-kolme karkkia ja jättämään loput rauhaan. Täytyy alkaa laittamaan tarjolle myös hedelmiä ja napostelukasviksia. Yhteisen pöydän ääressä pelaamiseen liittyy myös syöminen, mutta syömisensä voi valita. Jos ei piiskannut itseään irti niistä epäterveellisistä herkuista, sitä piiskaa itseään seuraavana päivänä siitä että niitä tuli syötyä liikaa.

Täytyy, pitää, piiskata, syyllisyys. Tässä sanoja joiden ei pitäisi liittyä siihen että nauttii elämästä, viettää laatuaikaa ystävien ja omaisten kanssa ja omaksuu elintavat joilla voi hyvin ja pysyy kunnossa. Prioriteettien kuuluisi olla sallivia ja kannustavia. Hyväksyn, iloitsen, kykenen, osaan, saavutan. 

Minulla on kuntosalijäsenyys ja kävelymatkan päässä oleva sali. Uimahalli on vielä lähempänä ja uinti on mieluisa laji jossa olen hyvä – harrastin lapsena kilpauintia ja uimataito on yhä monia perusuimareita parempi. Mieheni on kanssani samanlaisessa tilanteessa ja hanke on yhteinen, toinen ei makaa kotona mässäilemässä kun itse yrittäisi motivoitua. Liikumme yhdessä ja kokkaamme yhteiset ruoat joita koetamme keventää. Voimme tutustua uusiin ruokalajeihin ja löytää uusia lempiruokia. Meillä on tarpeeksi hyvä kunto että voimme liikkua kuten muutkin. Meillä on kaikki maailman aika ja meillä on toisemme.

Syöminen on meidän elämässämme niin isossa osassa, että sen täyttäminen pysyvämpää nautintoa tuottavilla asioilla on työlästä. Mutta on varmasti mieluisampaa tuntea onnistumisen iloa hyvän liikuntatreenin jälkeen, nauttia ystävien seurasta terveellisempien syömisten äärellä ja olla siitä seuraavanakin päivänä ylpeä. Ja se mitä odotan miltei eniten on vaatekoon pienentyminen ja timmimpien farkkujen mahtumisesta tuntuva ilo sovituskopissa häpeän sijaan.

Tämä kaikki on minun vallassani.

Categories: Uncategorized | 3 Comments

Lisäkiloja

Viime päivityksessäni jäi roikkumaan personal trainerin uhka. Tämä hirvittävä kohtaaminen on siirtynyt tuota tuonnemmaksi, sillä herättyäni puhelimessani oli viesti kyseiseltä hepulta: hän on kipeänä, tapaaminen peruttu. Toisaalta harmi, toisaalta helpotus. Tänään saan treenata rauhassa.Menimme joka tapauksessa miehen kanssa yhdessä salille. Vaikka treenaammekin erikseen, on helpompaa lähteä salille toisen kanssa yhdessä. 

Mutta. Pukuhuoneeseen astuttuani minusta tuli haavoittuva ja arka. En niinkään viime kerrasta rohkaistuneena huoli enää kanssa-aikuisista, ei kiinnosta vaikka tuijottaisivatkin. Mutta kaksi supattelevaa teinityttöä murensivat itseluottamusta. Vaikka he kikattelivat ja supisivat keskenään jo minun saapuessani, olin aivan varma että he supattavat minusta. Vilkuilevat, kikattavat ja supattavat. Hekin olivat menossa treenaamaan ja koko tunnin ajan laitteesta toiseen mennessäni olin tuntevinani kahden alaikäisen tytön arvostelevat katseet selässäni.

Koko yläasteen olin rajusti kiusattu pullukka. Liikkatunneilla viimeiseksi joukkueeseen valittu, tarkoituksella koko tunnin ajan joukkuepeleissä täysin huomiotta jätetty ja pukuhuoneissa ensin supatuksen ja sitten avoimen kommentoinnin kohteena. Ja kikatuksen. Pelkään vielä yli kolmekymppisenäkin teinejä ja kuntosalilla treenivaatteissa ollessa tunsin itseni joukkoon kuulumattomaksi plösöksi, vammaiseksi kummajaiseksi. Lannisti, hävetti ja vitutti. Päätin kääntää negatiiviset tunteet perkelekiukuksi.

Juoksumatto totteli komentojani ensiyrittämästä, viime kerralla tutuiksi tulleiden laitteiden lisäksi otin haltuuni pari uutta ja ennen kaikkea kasvatin lisäkiloja. Jokaiseen tuttuun laitteeseen yksi vastuspunnus lisää. Jokaisessa uudessa laitteessa varovaisesti kokeillen, mutta yksi ekstrasarja. Ennen loppuverryttelyä lattiatreeniä jumppapallolla venyttelyalueella. Lopuksi jäähdyttelyä kuntopyörällä ja sitten pukuhuoneeseen. Teinit tulivat sinne yhtä aikaa kanssani. Olin tuntenut heidän tuijotuksensa koko ajan treenatessa ja nyt ne osuivat vielä lopuksi hankaloittamaan vaatteenvaihtoani. Kiukku katosi, jäljelle jäi häpeä. 

Tämä on pitkä tie kulkea. Jos tätä blogia lukee joku muukin lihavuuden takia kiusattu ja pilkattu ihminen, en halua lannistaa mahdollisia ajatuksia salitreenin aloittamisesta. Haluan jakaa omia tuntemuksiani voidakseni itse jatkaa. Nämä turhat lisäkilot on jätettävä matkan varrelle, jos mielii päästä eteenpäin.

Sillä eteenpäin minä menen.

Categories: Uncategorized | Leave a comment

Hien litrahinta

Läski kävi salilla. Läski tuli sieltä myös pois. On se läskin mukana roudaaminen kovaa puuhaa. Ihan tosi! Kuvittele yllesi 50 kg lisäpainoa ja lähde treenaamaan. Näin se alkoi:

Kivenheiton päähän on auennut uusi kuntosali, jonka mainosständissä kerrotaan heidän laskeneen hien litrahintaa, nyt vain 19,90 €/kk. Kyllä, ensimmäisenä sain mielikuvan itsestäni litran mittakannun ja parikymppisen kanssa jonottamassa respasta kannuun täytettä. Pohdittuamme miehen kanssa hieman lisää, päätimme tänään käydä ilmaisella kokeilukerralla katsomassa millaisesta paikasta on kyse. Pari kymppiä kuussa on kuitenkin sikavähän kuntosalista ja tähän paikkaan ei tarvitse sitoutua, vain kuukauden irtisanomisaika. 

Niinpä taapersimme sisään, (yli)pirteä täti laski meidät pukuhuoneisiin ja siellä aloin jännittämään. Entä jos täällä on ivallisia saliprinsessoja tai pilkkaavia Ken-nukkeäijiä? Entä jos joku personal trainer vilkuilee olkansa yli säälivästi ummikkoa läskiä joka sählää vieraiden laitteiden kanssa? Entä jos tavalla tai toisella nolaan itseni? Entä jos tämä treeni maistuu paskalta? Kuin pisteeksi i:n päälle nojasin vaatteita vaihtaessa pukukaapiston takaseinään sen verran ponnekkaasti että ontot peltikaapit päästivät hirvittävän jyrähdyksen. Hävetti ja nauratti. Pukuhuoneessa oli lisäkseni toinen nuori nainen jota nauratti, sitten nauratti minuakin ja kohta jo puhua pulputin hänen kanssaan mukavia. Kysyin hänen fiiliksiään salista (ihan hyvät) ja utelin onko täällä saliprinsessoja tai Ken-nukkeäijiä. Ei hänen tietääkseen, ne kuulemma tapaavat pitää hoviaan kalliimmissa kuntokeskuksissa. Hän meni suihkuun ja minä avasin pukuhuoneen oven mahtipontisesti kohti kuntosalin kauhuja.

Juoksumattoja. Okei, helppoa alkulämmittelyä reippaasti marssien. Osaan käyttää ainakin juoksumattoa. Kapusin laitteen hihnalle. Näytöllä oli namiskoja kuin hanurissa (ei siinä hanurissa, pervot) ja sydänkohtausrääkkiohjelmien valmispikapainikkeita. Lopulta löytyi vihreä pikastarttinamiska ja arvatkaa mitä? En sinkoutunut takaseinään, vaan rakkine käynnistyi lempeästi ja sain itse lisätä höökää. Jee! Höökänamiskat löytyivät ja rompottelin ripeää kävelyä sen 10 minuuttia. Tiesittekö muuten että kun päästää laitteen käsinojista irti, joutuukin tekemään enemmän töitä? Melkein meni tasapaino, mutta selviydyin voittajana.

Sitten ne muut rakkineet ja vempaimet. Apua. Tankoja ja penkkejä ja kahvoja ja punnuksia jotka näyttävät sadistisilta huvipuistolaitteilta. Ei hirveän montaa treenaajaa (phuh) eikä ensimmäistäkään personal traineria (phuuuh). Sitten minulla välähti. Ketä hittoa varten minä täällä pyllistelen ja ähkin ja raavin päätä kun en keksi miten jokin toimii? En yhtään ketään muuta kuin itseäni. Mieskin treenaa menemään itsekseen jossain. Päästin sisäisen lapseni irti. Minähän *olen* huvipuistossa, laitteita voi kokeilla ja jos jossain tulee paha olo tai kyyti ei ole kivaa, sinne ei ole pakko mennä uudestaan. Tutkin vimpaimia ja niiden ohjeita, kokeilin muutamia ja huomasin niiden olevan ihan kliffoja. Mieskin viihtyi.

Lähtiessämme teimme päätöksen liittyä jäseniksi. Parin kympin kertaluontoinen liittymismaksu (tietenkin), kuukausisopimus laskulla kotiin ja ranneke kympin. Huvipuisto! Ranneke! Rajattomasti laitteita. Liittymiskylkiäisiksi myös puolen tunnin personal trainer-aika. Crap. Niitä on kaksi, molemmat ovat nuoria miehiä ja kaiken kukkuraksi toinen niistä oli salilla jotakuta muuta ohjaamassa koko ajan kun minä siellä sähelsin. Salakavalia tyyppejä. Luulin niiden näyttävän Ken-nukkeäijiltä jotka säälihymyilevät kun kuljet ohi ja hienotunteisesti kommentoivat huonoa kuntoasi ja ylipainoasi jos päästät hänet ohjaamaan sinua. Olen hullu ja päästän toisen niistä ohjaamaan ensi maanantaina. Ihan siksi että hän kertoisi miten ne perkeleen rakkineet toimivat ja mitä niistä välilevyvaivaisen tulisi karttaa.

Pitäkää peukkuja. Ehkä jotkut Ken-nukkeäijät voivat olla mukaviakin. Tai edes asiallisia. 

Ai niin. Se treeni ei maistunut paskalle. Se maistui hielle ja nyt on ihan kiva olo.

Categories: Uncategorized | 5 Comments

Painosta sanoilla

Satakaksikymmentäkahdeksan pilkku seitsemän. Painoni sanoilla ensimmäisen kerran. Yllättävän helppoa kirjoittaa se näin. Saa nähdä miten publish-nappulan painamisen kohdalla käy.

Vielä syyskuun alussa paino oli 134 kiloa ja risat. Menimme mieheni kanssa terveyskeskuksen kautta ilmaiseen painonhallintaryhmään ja opettelimme pitkin syksyä sen tuella ateriarytmiä, ruoka-aineita, kaloreja, armeliaisuutta itseä kohtaan. Me ryhmäläiset tuimme toisiamme ja viikkopunnituksissa alkoi tippua puoli kiloa kerrallaan. Mikä tunne! Tällaisen ylipainon kanssa viiden kilon muutos ei vielä kovin hyvin näy saati tunnu, mutta vaa’an pelkääminen muuttui innoksi. Ja sitten ryhmä loppui, juuri joulukuun alussa. 

Jouluna annoimme itsellemme luvan viettää sitä ilman omantunnontuskia ja valintapohdintoja kaupassa. Ryhmässäkin sanottiin että joulun ja uudenvuoden välisillä syömisillä ei ole niin paljoa väliä, kunhan uudenvuoden ja joulun väli on kunnossa. Ei ollut. Lähiomaisen sairastaminen ja kuolema veivät energian ja halun jatkaa syömisten tarkkailua ja lohtusyöminen otti valtaa.

Lohtusyöminen, tuo vihollinen yli vuosikymmenen takaa. Ruoasta ja herkuista saa nautintoa, ne lohduttavat kun menee huonosti ja juhlistavat kun menee hyvin. Lohtusyöminen ottaa salakavalasti jalansijaa ja ruokatottumukset alkavat muuttua. Paino nousee, syyllisyys kasvaa, alkaa luovuttaminen. Kun lihon, peli on menetetty eikä tsemppaamisella ole väliä. Paino jatkaa nousuaan, syyllisyys kasvaa, alkaa perustelu: olen ansainnut tämän suklaapatukan bussimatkalle töistä kotiin kun oli viheliäinen työpäivä. Viikonlopun roolipelipäivänä olen ansainnut samat herkut ja nyyttärikarkit kuin muutkin, onhan epäreilua olla ilman kun muut herkuttelevat. Ja kun viikonloppuna on herkutellut, makeanhimo jatkaa otettaan ja kierre jatkuu. Havahdun huomaamaan että ruoka, herkut, syöminen ja syyllisyys ovat päällimmäisiä asioita elämässä. Aivan kuten alkoholistilla on pitkä odotus perjantaipulloa kohtaan tai narkkarilla on mielessä ainoastaan seuraavan annoksen saaminen. Raadollista. Olenko minä tällainen?

Olen. En aio olla enää. Ei enää “huomenna aloitan, nyt tänään vielä ostan tämän pikkusuklaan”. “En jaksa tehdä kotona ruokaa, nälkä, käydään kotimatkalla syömässä.” Mitä syyllisyyden lähteitä. Peilistä katsoo takaisin kaksoisleuka, pullottava vatsa ja alavatsan makkara. Allit roikkuu, takapuoli on valtava. Kohtaan näyn inholla. Kunnes mieheni taas kerran kertoo minun olevan maailman kaunein nainen ja hänen elämänsä tärkein ihminen.

Olen kaunis, rakastettu ja hyväksytty, tällaisenakin. Jotta voin olla maailman tärkein ihminen vielä pitkään, on aika muuttaa ne elintavat diabeteksen, sepelvaltimotaudin ja vanhuusiän liikuntavaikeuksien partaalta elinvoimaisuuden, terveiden nivelien ja liikunnan ilon puolelle. Kulta, tehdään tämä yhdessä. Minä rakastan sinua.

Categories: Uncategorized | 4 Comments

Tästä se lähtee

Moi! Minä olen Kivikatse. Hyvä ystäväni antoi sen vuosia sitten ensimmäisen larppihahmoni nimeksi ja siitä asti se on ollut osa minua. Moni lukija tuntee minut varmasti omallakin nimelläni, mutta projektini luonteesta ja avoimuudestani sitä kohtaan johtuen olen Kivikatse.

Haluan laittaaa painoni sanoille. Puhua painostani suorin sanoin siinä missä laskea myös sanoille painoa. Siksi blogi. Tästä tulee päiväkirja projektilleni joka on pysyvä elämäntapamuutos ja sen myötä myös painonpudotus. Jaan varmasti myös mietteitä elämästä painonpudotuksen ulkopuolella antaen sanoille myös näin painoa.

Voit jättää minulle myös kommentteja, mutta sitä varten sinun pitää luoda nimimerkki ja antaa sähköpostiosoitteesi. Ensikommentit kulkevat minun kauttani ja asialliset pääsevät esille. Tämän jälkeen sana on vapaa, mutta moderoin asiattomuudet pois hyvin herkällä kädellä. Tänne kun saattaa löytää tiensä myös sellaisia ihmisiä joiden mielestä lihavuudessa on jotain pilkattavaa ja siitä avoimesti puhuvaa ihmistä pitää häpäistä. Älkää vaivautuko, kommenttinne eivät minua lannista eivätkä ne tule pääsemään esille ylemmyyttänne korostamaan.

Viimeiseksi haluan kiittää lämpimästi aviomiestäni joka teki tämän unelmani ikiomasta blogista mahdolliseksi. Laittoi sivun pystyyn, kyykytti Blogspotin palvelukseeni ja opetti minut ohjastamaan tätä kokonaisuutta. Haaveilin tästä ääneen ja nyt löydän itseni kirjoittamasta ensimmäistä postaustani.

Tule seuraamaan elämäni hienointa projektia. Iloitse kanssani uudesta alusta. Tsempille tulee varmasti vielä tarvetta. Ja jos pystyn tsemppaamaan jotakuta muuta matkan varrella, iloni on kaksinkertaista.
Tervetulleeksi sinut toivottaa

Kivikatse

 

Categories: Uncategorized | 1 Comment